Asioita menneisyydestä

Miten minusta tuli tällainen, sairaalloisen lihava? Olin jo lapsena lihava. Vanhoja kuvia selatessa huomaa, että paino alkoi nousta ala-asteella, ehkä kolmannen luokan kohdalla. Minulla on jokin muistikuva ala-asteen terveydenhoitajan tapaamisesta, missä muistan terkan sanoneen, että "painat nyt 50 kiloa ja painoa on liikaa. Jos saat pidettyä painon tässä lukemassa, laihdut automaattisesti koska kasvat koko ajan pituutta". Siitä käynnistä on jäänyt mieleen häpeän tunne. 

Tavoitekäppyrää

Sunnuntai-illan ratoksi mietin vähän tavoitteitani ja lisäsin näitä tavoite-etappejani aiemmin kyhäämääni kaavioon.

Mietin, että olisi järkevä paloitella kokonaistavoitetta hieman pienempiin osiin jottei homma tuntuisi ihan niin epätoivoiselta. Osatavoitteiksi otin pääsyn sairaalloisesta ylipainosta vaikeaan ylipainoon, vaikeasta merkittävään, merkittävästä lievään ja lievästä normaaliin. Kaaviossa näkyvät rajat ovat siis kunkin painoindeksiluokan ylärajoja. Esim. siirryn sairaalloisesta ylipainosta vaikeaan ylipainoon silloin, kun painoni laskee 122 kiloon. 

Kadonneen vyötärön metsästys

 Huh, mikä viikko! Kiirettä piti töissä ja muutoinkin, mutta olen onnellinen siitä että olen ulkoillut joka päivä. Aktiivisuusranneke on värissyt lähes päivittäin tyytyväisenä tavoitteiden täyttymisestä ja olen tuntenut olonikin pitkästä aikaa pirteämmäksi. Ehkä siinä on perää, että liikunta on ihmiselle hyväksi.

Innostuin tässä alkuviikosta yhdistämään kävelylenkkiini kuntoportaiden nousun, lenkkipolkuni varrelle kun sellaiset aika sopivasti sattuvat. Ensin katsoin niitä maasta käsin vähän kauhuissani, mutta kokeilin kuitenkin. Ylhäällä sydän löi varmaan kahta sataa ja tuntui että meni ikuisuus ennen kuin hengitys tasaantui. Mutta pääsin kuitenkin ylös! Seuraavana päivänä tuntui kyllä pohkeissa moinen revittely.. mutta palasin rikospaikalla vielä takaisin. Ja vielä senkin jälkeen. Tänään nousin portaat jo kahdesti, eikä kuolema tuntunut yhtään niin läheiseltä kuin silloin ensimmäisellä kerralla.

Aamupalaton maanantai

Tänään oli oikein tyypillinen maanantai. Heti aamusta kaikki alkoi lipua kohti katastrofia.. lapset huutaa ja itkee kun pitää niin aikaisin herätä, itsellä armoton väsymys mutta noustava on. Työhommissa heti sata lasissa ja niinhän siinä taas kävi, että aamupala jäi välistä.

Kuvaaja Life Of Pix palvelusta Pexels

Miksi se aamupala on niin hankala syödä? Heräämisen jälkeen oksettaa ajatuskin mistä tahansa ruuasta. Ainut mitä suu ottaa vastaan on kahvi.. Parin tunnin päästä heräämisestä voisin jo jotain syödäkin, mutta monesti huomaan että on jo lounasaika, kun lopulta jotain ruokaa suuhuni laitan. Kuvissa aamupalat näyttävät aina niin houkuttelen herkullisilta.. Miksi aamupalaa ei kuitenkaan tee mieli aamulla? Voiko siihen jotenkin totutella ja jos niin miten? Vinkkejä helpoista ja maistuvista aamupaloista otetaan vastaan!

Asioita, joita lihavuus rajoittaa elämässäni

Niinhän sitä sanotaan, että ei kannattaisi ajatella negatiivisesti, mutta kylmä totuus tämän sairaalloisen lihavuuden kanssa elämisessä kuitenkin on se, että se rajoittaa elämää ihan älyttömästi. Varmaan tavoilla, joita "normaali" ihminen ei voi edes kuvitella. 

1. Sosiaaliset tilanteet

Olen tehnyt hieman itseanalyysia ja huomannut, että mitä enemmän minulle kiloja on kertynyt tässä vuosien mittaan, sitä eristäytyneemmäksi elämäni on käynyt. Tällä hetkellä voisin helposti sanoa olevani yksinäinen. Luulen että yksinäisyyteen on monta muutakin vaikuttavaa seikkaa, mutta yksi niistä on ylipaino ja sen mukanaan tuoma huono itsetunto, arkuus ja epävarmuus.

Sosiaaliset tilanteet saavat oikeastaan aikaan vain ahdistusta. Yleensä tilanteissa, joissa pitää tavata uusia ihmisiä, ensimmäinen pelko takaraivossa on heidän suhtautumisensa minuun. Pelkään, että he tuijottavat vain kokoani. Joidenkin naamasta se kyllä näkyykin. 

Punnitusta ja lenkkitunnelmia

Tänään päätin aamulla rohkeana hypätä puntarille! Olen hieman vältellyt puntaria, kun mulla on taipumusta laukata siellä liiankin usein.. siis silloin kun pudotan painoa. On sekin jännä, että yleensä välttelen puntaria viimeiseen asti ja se saa pölyttyä kaikessa rauhassa kaapin alla. Sitten kun aloitan elämäntaparemontin, puntarista tulee lähes pakkomielle. Yritän nyt pitää jonkin järjen touhussa ja malttaa käydä vaikkapa vain kerran viikossa. Kuitenkin sen (hyvän) tuloksen näkeminen motivoi jatkamaan, joten siinä mielessä puntarilla on hyvä käydä. Toisaalta taas jos tulos on pettymys, se voi lannistaa mieltä.. Tänään puntari näytti lukemaa:

142,7 kg (-2,3 kg / 2vko)

Hyvä alku siis! Samalla tulee väkisinkin ajateltua, miten kovin pieni osuus se on määrästä joka kaikkineen tulee pudottaa (70kg). Tässä projektissa kaikista vaikeinta tulee olemaan se, että jaksaa jatkaa, vaikka matka on pitkä. Entiseen on niin helppo livetä takaisin.. Enkä halua kokeilla mitään ihmedieettejä, joilla paino putoaa nopeasti mutta tulee takaisin vähintäänkin yhtä nopeasti. Haluaisin opetella terveelliset elämäntavat ja pudottaa painoa tasaisen varmasti. 

Ensimmäiset askeleet

Oikeastihan aloitin tämän painonpudotusprojektin aika lailla kaksi viikkoa sitten. Aloituspaino oli tuolloin 145 kg. Uskalsin viimein puntarille, useamman viikon mietinnän jälkeen. Toki tiesin suurin piirtein mitä vaaka tulee näyttämään, mutta jollain tavalla puntarille nouseminen oli silti vaikea paikka. Siinä joutuu itselleen myöntämään, että kuinka pahasti asiat oikeasti ovat pielessä, vaikka sen jo tietääkin. Numeroina kaikki näyttää kuitenkin raadollisen todelliselta.

Ruokailutottumukset mulla on ollut päin seiniä: aamulla ja päivällä en ole syönyt juuri mitään, vaikka olisi nälkä, illalla sitäkin enemmän. Tämä korona-ajan etätyö on osaltaan vaikuttanut siihen etten ole syönyt päivällä. Kun aamulla herää, sitä vain alkaa tehdä heti töitä ja koska tällä hetkellä töissä on aika kiireistä ja stressaavaa, en vain pysty syömään. En vaikka olisi nälkä. Illalla on tullut sitten vedettyä kaksin käsin ruokaa.

Mistä alkaisin, jos musta kertoisin?

 Usean sairaalloisesti ylipainoisen ihmisen kuulee kertovan, että he ovat kamppailleet ylipainonsa kanssa koko elämänsä ajan. Niin myös minun. Voisin kertoa lapsuuden ja murrosiän ylipainotraumoista, ensimmäisestä onnistuneesta painonpudotuksesta ja sitä seuranneista onnen ja autuuden vuosista. Siitä, miten paino pikkuhiljaa alkoi hiipiä takaisin, miten kadotin ilon liikunnasta ja vaivuin vuosi vuodelta syvemmälle ylipainon suohon. Miten, kuin huomaamatta, seison yhtäkkiä tässä, 145 kiloisena naisena ja mietin mitä helvettiä oikein tapahtui? Mietin, milloin minusta oikeastaan tuli tällainen ja miksi? Ja ennen kaikkea, miten ihmeessä pääsen tästä tilanteesta pois?