Niinhän sitä sanotaan, että ei kannattaisi ajatella negatiivisesti, mutta kylmä totuus tämän sairaalloisen lihavuuden kanssa elämisessä kuitenkin on se, että se rajoittaa elämää ihan älyttömästi. Varmaan tavoilla, joita "normaali" ihminen ei voi edes kuvitella.
1. Sosiaaliset tilanteet
Olen tehnyt hieman itseanalyysia ja huomannut, että mitä enemmän minulle kiloja on kertynyt tässä vuosien mittaan, sitä eristäytyneemmäksi elämäni on käynyt. Tällä hetkellä voisin helposti sanoa olevani yksinäinen. Luulen että yksinäisyyteen on monta muutakin vaikuttavaa seikkaa, mutta yksi niistä on ylipaino ja sen mukanaan tuoma huono itsetunto, arkuus ja epävarmuus.
Sosiaaliset tilanteet saavat oikeastaan aikaan vain ahdistusta. Yleensä tilanteissa, joissa pitää tavata uusia ihmisiä, ensimmäinen pelko takaraivossa on heidän suhtautumisensa minuun. Pelkään, että he tuijottavat vain kokoani. Joidenkin naamasta se kyllä näkyykin.
On aika tavallista, että jättäydyn pois sosiaalisista tilanteista jollain verukkeella, koska pelkään ihmisten reaktiota painooni. Pelkään monesti tapaavani sattumalta kaupungilla jonkin vanhan tuttavan jota en ole tavannut vuosiin. Hävettäisi niin paljon, jos he tietäisivät miten paljon olen lihonut. Sama pätee sukulaisiin, joista suurin osa asuu kaukana. Varmasti muutoin heitä tapaisinkin kesälomareissuilla, mutta pelkään niitä arvioivia ja sääliviä katseita, jopa suoria huomautuksia siitä miten paljon olen lihonut. Ei kiitos!
2. Matkustaminen
Mitä tekisin lomalla? Lähtisinkö etelän lämpöön vai ehkäpä pohjoisen hiihtokeskukseen? Millä sinne menisin? Bussilla, junalla, lentokoneella?
Siinä missä normaalipainoinen ihminen voi haaveilla lomistaan ja menemisistään, minulle se ei ole niin yksinkertaista. Bussi, juna ja lentokone ovat kaikki vaikeita matkustusvälineitä sairaalloisen lihavalle. Häpeä siitä, ettei mahdu kunnolla penkkiin on aivan valtava. Kerran olen joutunut lentokoneessa pyytämään turvavyöhön pidennysosaa ja vielä tänäkin päivänä kun muistelen sitä tilannetta, häpeän niin että pala nousee kurkkuun. Bussissa ja junassa kukaan ei pysty istumaan viereeni, enkä minä halua istua kenenkään viereen, koska tiedän että vien liikaa tilaa.
Entäpä sitten aktiviteetit perillä? Hiihtokeskuksissa ei ole mitään järkeä, koska laskettelemista en voi kuvitellakaan tällä painolla. Se olisi turvallisuusriski sekä itselle, että muille laskijoille. Murtomaahiihto ehkä menisi, mutta mistä ihmeestä löydän sukset joilla tämän painoinen pystyy hiihtämään? Kun totta kai nekin pitää valita painon mukaan. Toissatalvena yritin ostaa itselleni suksia, mutta lopulta annoin periksi. Ei tule kuuloonkaan että kävelisin johonkin liikkeeseen ja ilmoittaisin siellä julkisesti painoni myyjälle. Minulle ei lopulta selvinnyt, onko tämän painoisille edes olemassa suksia.
3. Vaateostokset
Muistan hyvin sen hetken n. 15 vuoden takaa, kun tajusin ettei minulle mahdu enää vaatekaupassa se suurinkaan koko ns. normaalikokoisten puolelta päälle. Sen jälkeen vaatteiden ostosta on tullu pakko. En ikinä osta mitään vaatetta, ellei siihen ole pakottavaa syytä. Jokainen sovitettu vaate muistuttaa siitä, miten lihava olen. Mikään vaate ei mielestäni ole hyvän näköinen päälläni. Sovituskoppi jo itsessään aiheuttaa vastenmielisyyden tunteita: paikka jossa omat makkaransa näkee oikein tehostevaloissa kaikista mahdollisista kuvakulmista. On väsyttävää yrittää etsiä itselleen sopivia vaatteita, laukata läpi kaupungin xxxxxl vaatteita myyvät putiikit ja maksaa sitten vaatteista itsensä kipeäksi. Miten ihanaa olisi ostaa joskus vaate sen takia että se näyttää hyvältä? Haaveilen joskus siitä, että voisin vain mennä sovittamaan jotain paitaa jonka olen nähnyt esillä ja katsonut, että onpa ihana paita, tuon haluan!
4. Harrastukset
Olisipa ihana aloittaa jokin uusi harrastus, tai osallistua muiden mukana työpaikan hyvinvointipäivään. Olisipa mahtava lähteä lasten kanssa huvipuistoon! Tai sitten ei. Yllättävän moneen asiaan tarvitaan jonkinlainen peruskunto ja normaali paino.
Ei ole ihan niin yksinkertaista osallistua tiimin yhteiseen aktiviteettipäivään. Kokeiltaisiinko tällä kertaa seinäkiipeilyä tai kokemuspuistoa? Ehkä ratsastusta tai patikointia? Pidetäänkö yhdessä jumppatuokio kesken työpäivän? Yhteisiin jumppiin ei kehtaa osallistua, koska jo pelkkä kengännauhojen sitominen hengästyttää. Kuka haluaa nolata itsensä toisten edessä näyttämällä tarkalleen miten kömpelö ja huonokuntoinen on? Hauskaksi yhdessä tekemiseksi tarkoitettu aktiviteetti on minulle kaikkea muuta.
Ihan arkiset viihdykkeet, kuten elokuviin meneminen, vaatii suunnittelua. Kuka istuu missäkin, ettei vain tarvitsisi istua kenenkään oudon ihmisen viereen ja näin ollen päätyä siihen samaan ongelmaan mikä matkustamisessakin tulee eteen: olet liian iso istumaan kenenkään vieressä.
Ravintolaillallinen ystävien tai työporukan kanssa kuulostaisi myös kivalta. Kunhan vain ravintolassa on tuolit, joihin sinunkin pehva mahtuu ja pöydät tarpeeksi väljästi sijoiteltu, että niiden välistä pääsee kulkemaan. Ja jos sinun ei tarvitse istua muiden keskellä, vaan saat jonkin reunapaikan. Viimeksi päädyin istumaan keskelle ja se oli ihan hirveää. Syöminen on yllättävän vaikeaa jos ei pysty kunnolla liikuttelemaan käsiä kun pelkää että tönii vieruskaveria jatkuvasti.
Näitä asioita on oikeastaan loputon lista, mutta tässä nyt jotain mitä ensimmäisenä tuli mieleen. Negatiivisesta postauksesta huolimatta pidän mielen positiivisena: ehkä nämäkin asiat vielä joskus muuttuvat! Positiivisena siis seuraavaan päivään :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti