Miten minusta tuli tällainen, sairaalloisen lihava? Olin jo lapsena lihava. Vanhoja kuvia selatessa huomaa, että paino alkoi nousta ala-asteella, ehkä kolmannen luokan kohdalla. Minulla on jokin muistikuva ala-asteen terveydenhoitajan tapaamisesta, missä muistan terkan sanoneen, että "painat nyt 50 kiloa ja painoa on liikaa. Jos saat pidettyä painon tässä lukemassa, laihdut automaattisesti koska kasvat koko ajan pituutta". Siitä käynnistä on jäänyt mieleen häpeän tunne.
Muistan myös, miten vaatteita oli vaikea löytää minulle viidennellä-kuudennella luokalla. Etäisiä muistoja siitä, että äitini kanssa olimme etsimässä minulle takkia ja miten myyjä hieman säälien yritti löytää minulle sopivaa kokoa. Muistan miten farkut puristivat vyötäröltä niin, että minun piti lähteä kesken päivän kotiin kun maha oli niin kipeä. Muistan miten häpesin, kun tuulisella säällä t-paita liimaantui ihoon ja paljasti kavereille kaikki makkarat. Miten yritin selvitä painohäpeästä kääntämällä kaiken vitsiksi, heiluttelemalla röllykkämahaa kaverin edessä ja miten yhdessä nauroimme sille vedet silmissä. Muistan, miten muut ala-asteella ihastuivat ensi kertaa ja "seurustelivat" poikien kanssa. Jäin siitä ulkopuolelle painoni vuoksi. En voinut ajatellakaan että joku ihastuisi minuun.
Muistan myös mummoni leipomat pullat, rasvaa tirisevät joulukinkut ja sen miten sain ostaa lähikaupasta tilille herkkua vaikka joka päivä, ilman että kukaan tiesi minun saattavan mussuttaa vaikkapa levyllisen suklaata päivässä. Muistan sen hetken, kun joskus yläasteella olin kaverilla yökylässä ja ihmettelin kun päivällispöytään katettiin myös kahta erilaista salaattia pääruuan lisäksi. Tuntui ihmeelliseltä, että jossain tarjottiin salaattia ihan normaalina arkipäivänä.
Yläasteen alkaessa olin vielä lihava. Siinä vaiheessa aloin jo kärsiä siitä tavalla joka ei aiemmin koskettanut minua. Pojat alkoivat nimittäin kiinnostaa enemmän ja totta kai huomasin, etten ollut varsinaisesti poikien suosiossa painoni vuoksi. En muista että minua olisi varsinaisesti koskaan kuitenkaan kiusattu lihavuuden takia, minulla oli kyllä aina ystäviä. Tarkoitan sellaista suoraa ilkkumista, huutelua tms. Jotain yksittäisiä hetkiä muistan ylä-asteelta, esimerkiksi sen kun liukastuin kerran talvella koulun pihalla ja kuulin kun joku poika nauroi että "koko tanner tömähti". Liikuntatunnit ovat myös jääneet mieleeni ja erityisesti 1500 metrin juoksutesti. Seiskalla kävelin lähestulkoon koko matkan.
Seiskan ja kasin välisenä kesänä sain jotenkin tarpeekseni ylipainosta ja aloin ensimmäistä kertaa tosissani pudottamaan painoa. En tiedä yhtään paljonko silloin painoin ja kuinka paljon laihdutin, mutta jälkeenpäin olen ajatellut että ylipainoa oli ehkä 20-30 kiloa. Lenkkeilin koko kesän, joka päivä 6km ja söin terveellisesti. Muistan kun kasiluokan alkaessa kokeilin vanhoja farkkujani ja ne valahtivat päältä pois, kun olivat niin isot. Tunne normaalipainon saavuttamisesta oli aivan mahtava ja uskomaton. Jos nyt pitäisi listata merkittävimpiä kokemuksiani elämässä, tämä pääsisi listalleni ehdottomasti. Vaikka paino aikuisiällä sitten alkoikin taas hiipiä takaisin, olen todella onnellinen että sain kokea nuoruusvuodet hoikkana. Liikunta jäi siinä vaiheessa osaksi elämää, kävin lenkkeilemässä ja ryhmäliikuntatunneilla. Hoikkia vuosia oli useampia, mutta kaikki muuttui kun muutin omilleni parikymppisenä.
Muutin maalta kaupunkiin ja elämäni muuttui kertaheitolla. Yhtäkkiä oli naurettavan helppoa käydä ulkona syömässä: olihan ravintolatarjonta ihan erilainen ja ruokapaikat kävelymatkan päässä. On huomattavasti helpompaa vain kävellä alakertaan ja yksi korttelinväli hampurilaispaikkaan, kuin lähteä ajamaan 15 kilometrin päähän kylän ainoaan pitseriaan. Kaupungissa oli myös paljon paikkoja, jotka tarjosivat buffet aterioita. Lounasbuffeteista tuli minulle vakiojuttu ja siinä varmaan opin jälleen ylensyömisen jalon taidon. Samalla myös juhliminen kiinnosti hieman liikaakin ja urheilu jäi unohduksiin.
Pikkuhiljaa tästä "viikonloput viihteellä - krapulapäivänä kaksin käsin herkkuja ja mättöä" tulikin elämäntapa. Samaan aikaan aloin olla epämääräisen väsynyt: mikään ei oikein tuntunut huvittavan, eikä mikään unimäärä tuntunut riittävän. Kaverit yrittivät houkutella esimerkiksi jumppaan, mutta en vain jaksanut. Aloin miettiä, olinko minäkin sairastunut kilpirauhasen vajaatoimintaan, sillä tiesin sen kulkevan vahvasti suvussa. Kävin kokeissakin, mutta lääkäri sanoi tulosten olevan normaalit. Näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että kilpirauhassairauksiin perehtynyt lääkäri olisi todennäköisesti jo tuossa vaiheessa määrännyt minulle lääkkeet. Olin kuitenkin nuori ja uskoin lääkärin sanaan.
Vuodet vierivät, paino nousi ja kilpirauhasen vajaatoimintakin lopulta todettiin "virallisesti" ja sain siihen lääkkeet. Tässä vaiheessa olin jo sairaalloisen lihava. Syntyi lapsi, syntyi toinen. Lasten syntymän jälkeen olen tosissani yrittänyt pudottaa painoa kaksi kertaa. Kummallakin kerralla olen saanut pudotettua painoa paljon. Ensi yrittämällä 20 kiloa ja seuraavalla 35 kiloa. Hienoja tuloksia, mutta kun aloituspaino on molemmilla laihdutuskerroilla ollut n. 135 kiloa, en ole noilla tuloksilla vielä onnistunut normaalipainoa saavuttamaan. Ja kilot ovat tulleet takaisin. Nyt pitäisi jaksaa jatkaa urakka loppuun saakka ja oikeasti saada muutettua elämäntavat sellaisiksi, ettei paino hiipisi takaisin. Tämän vuoksi haluaisin saada liikunnan kuulumaan elämääni, koska se on kaiken muun mukanaan tuoman positiivisen lisäksi myös hyvä keino hallita painoa. Tiedän sen tunteen, mikä kunnon hikiliikunnasta tulee ja miten siihen jää koukkuun. Haluan päästä siihen koukkuun!
Tästäpä tulikin pitkä vuodatus, mutta ehkä näitä asioita on hyvä käydä läpi kun miettii miksi tässä tilanteessa nyt on ja miten voisi tällä kertaa voisi onnistua tavoitteessaan. Huomenna on punnituspäivä, hieman jännittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti